Mä oon yksin, ja se tuntuu hyvältä...

Asiat ovat muuttuneet hieman. Parempaan.

Muutin lapsien kanssa uuteen kotiin kuukausi sitten. Olemme asettuneet, ja kaikki tarpeellinen löytyy.
Tuntuu niin idiootilta, että nyt lasten isä on muuttamassa pois - miksi ei antanut sitten minun ja lasteni jäädä sinne asumaan. Huoh. No, kiva ja kaunis koti meillä nyt on.


Tunnen itseni hirviöksi, koska minusta on vain hyvä, jos lasten isä muuttaa pois. Poissa mielestä, poissa sydämestä.. lapsille varmaan ainakin. Heille on kova pala, kun isi ei ole elämässä, mutta joskus nähdään kun hän ajaa autolla vastaan. Lapset tunnistavat toki auton, ja sitten tulee paha mieli ja ikävä. Pienemmälle tämä on tunteelliesti rankempaa, isompi pystyy asiasta kanssani keskustelemaan ikätasoonsa nähden hyvin. Mitä vastaan, kun lapsi kysyy, rakastaako isi häntä enää. Sanon että rakastaa, ja että isillä on nyt kiirettä töissä. En tiedä valehtelenko.

Minua lasten isä ei rakasta. Enkä minä enää häntä. Se tuntuu hyvältä, että olen asian saanut päässäni käsiteltyä. Itken salaa iltaisin vain lasteni puolesta. Miksi lasten isä ei ole lapsille isä? Mitä lapset saavat irti siitä, jos isä tapaa heitä kerran kuussa puoli tuntia, ja lapset saavat valita kaupasta mitä tahtoovat? Luulen että jopa nuorempi vaihtaisi sen siihen, että isä joskus olisi heidän kanssaan enemmänkin. Ja miten paljon minä antaisin, kun lasten isä maksaisi vaikka niitä elatusmaksuja. Mutta eipä niin, rahaa tuntuu olevan kaikkeen muuhun, kun edes siihen lakisääteiseen minimiin. Välillä syön itse puuroa, että lapset saavat kunnollista ruokaa. Taloudellinen ahdinko on järkyttävä, lasken päiviä äitiyslomani alkuun, jotta alkaisin saamaan edes jostain rahaa kunnolla.

Kasvatan sisälläni viimeistä lastani. Olen luvannut tällekin lapselle, että tulen aina rakastamaan häntä koko sydämelläni, ehdoitta ja ikuisesti, vaikka hänen isänsä ei siihenkään kykene.
Välillä on rankkaa, olisi joku joka kysyisi kuinka voin, miten raskaus sujuu. Joku joka painaisi käden vatsalle ja tunnustelisi potkuja. Juttelisi vauvalle ja kertoisi, että häntä kaivattiin niin, ja ihanaa kun hän on pian täällä. Toivottavasti saan jostain voimaa jaksaa sen rankimman vaiheen yli ja antaa rakkautta kaikille lapsilleni tasapuolisesti, niin paljon kun he sitä ikinä tulevat tarvitsemaan.

Olen miettinyt sitä, että moni sanoo, kuinka pieni maha minulla on. Korostaisinko raskautta pukeutumisellani, jos asiat olisivat toisin? Maha ei nimittäin ole pieni, kätken sen vaatteisiin. En jaksa selitellä ihmisille, että odotan yksin.
Laitan kuitenkin onnentunne sydämessä pikkuisia vaatteita kaappiin, maalaan pinnasänkyä. Ostin käytetyt vaunut, ihastelen niitä. Halusin tätä lasta niin, ei se pohjimmiltaan ole muuttunut. Äiti odottaa sinua, pieni rakas. Kun elämme parisen kuukautta, tapaamme ehkä jo silloin.

Pienet rakkaat tuhiseevat huoneessaan. Olemme olleet kesälomalla ja nauttineet elosta. Huomenna alkaa arki. Toivottavasti jaksetaan taas palata rytmeihin.

Pikkuhiljaa siis koen, että asiat paremmin. Minulla on koti, jonne kukaan ei voi tulla ilman lupaani. Minulla on koti, jossa olen henkisesti koskematon. Jonne kukaan ei tule yöllä baarista huutamaan kamalia sanoja, herättäen vieressäni nukkuvat lapset.

Ehkä en kuitenkaan ole tässä elämässä yksin. Onhan minulla ne pienet rakkaat, jotka huomenaamulla tuleevat herättelemään minua uuteen päivään. Herätyskelloa en tarvitse, luotan pienien sisäänrakennettuun kelloon, joka on toiminut moitteettomasti jo vuosia.

Elämä kantaa.