Mä oon yksin, ja se tuntuu hyvältä...

Asiat ovat muuttuneet hieman. Parempaan.

Muutin lapsien kanssa uuteen kotiin kuukausi sitten. Olemme asettuneet, ja kaikki tarpeellinen löytyy.
Tuntuu niin idiootilta, että nyt lasten isä on muuttamassa pois - miksi ei antanut sitten minun ja lasteni jäädä sinne asumaan. Huoh. No, kiva ja kaunis koti meillä nyt on.


Tunnen itseni hirviöksi, koska minusta on vain hyvä, jos lasten isä muuttaa pois. Poissa mielestä, poissa sydämestä.. lapsille varmaan ainakin. Heille on kova pala, kun isi ei ole elämässä, mutta joskus nähdään kun hän ajaa autolla vastaan. Lapset tunnistavat toki auton, ja sitten tulee paha mieli ja ikävä. Pienemmälle tämä on tunteelliesti rankempaa, isompi pystyy asiasta kanssani keskustelemaan ikätasoonsa nähden hyvin. Mitä vastaan, kun lapsi kysyy, rakastaako isi häntä enää. Sanon että rakastaa, ja että isillä on nyt kiirettä töissä. En tiedä valehtelenko.

Minua lasten isä ei rakasta. Enkä minä enää häntä. Se tuntuu hyvältä, että olen asian saanut päässäni käsiteltyä. Itken salaa iltaisin vain lasteni puolesta. Miksi lasten isä ei ole lapsille isä? Mitä lapset saavat irti siitä, jos isä tapaa heitä kerran kuussa puoli tuntia, ja lapset saavat valita kaupasta mitä tahtoovat? Luulen että jopa nuorempi vaihtaisi sen siihen, että isä joskus olisi heidän kanssaan enemmänkin. Ja miten paljon minä antaisin, kun lasten isä maksaisi vaikka niitä elatusmaksuja. Mutta eipä niin, rahaa tuntuu olevan kaikkeen muuhun, kun edes siihen lakisääteiseen minimiin. Välillä syön itse puuroa, että lapset saavat kunnollista ruokaa. Taloudellinen ahdinko on järkyttävä, lasken päiviä äitiyslomani alkuun, jotta alkaisin saamaan edes jostain rahaa kunnolla.

Kasvatan sisälläni viimeistä lastani. Olen luvannut tällekin lapselle, että tulen aina rakastamaan häntä koko sydämelläni, ehdoitta ja ikuisesti, vaikka hänen isänsä ei siihenkään kykene.
Välillä on rankkaa, olisi joku joka kysyisi kuinka voin, miten raskaus sujuu. Joku joka painaisi käden vatsalle ja tunnustelisi potkuja. Juttelisi vauvalle ja kertoisi, että häntä kaivattiin niin, ja ihanaa kun hän on pian täällä. Toivottavasti saan jostain voimaa jaksaa sen rankimman vaiheen yli ja antaa rakkautta kaikille lapsilleni tasapuolisesti, niin paljon kun he sitä ikinä tulevat tarvitsemaan.

Olen miettinyt sitä, että moni sanoo, kuinka pieni maha minulla on. Korostaisinko raskautta pukeutumisellani, jos asiat olisivat toisin? Maha ei nimittäin ole pieni, kätken sen vaatteisiin. En jaksa selitellä ihmisille, että odotan yksin.
Laitan kuitenkin onnentunne sydämessä pikkuisia vaatteita kaappiin, maalaan pinnasänkyä. Ostin käytetyt vaunut, ihastelen niitä. Halusin tätä lasta niin, ei se pohjimmiltaan ole muuttunut. Äiti odottaa sinua, pieni rakas. Kun elämme parisen kuukautta, tapaamme ehkä jo silloin.

Pienet rakkaat tuhiseevat huoneessaan. Olemme olleet kesälomalla ja nauttineet elosta. Huomenna alkaa arki. Toivottavasti jaksetaan taas palata rytmeihin.

Pikkuhiljaa siis koen, että asiat paremmin. Minulla on koti, jonne kukaan ei voi tulla ilman lupaani. Minulla on koti, jossa olen henkisesti koskematon. Jonne kukaan ei tule yöllä baarista huutamaan kamalia sanoja, herättäen vieressäni nukkuvat lapset.

Ehkä en kuitenkaan ole tässä elämässä yksin. Onhan minulla ne pienet rakkaat, jotka huomenaamulla tuleevat herättelemään minua uuteen päivään. Herätyskelloa en tarvitse, luotan pienien sisäänrakennettuun kelloon, joka on toiminut moitteettomasti jo vuosia.

Elämä kantaa.

Minä muuraan sydämeni umpeen, hautaan tunteeni kuoppaan.

Olenko katkera, idiootti akka kun en hyväksy seuraavaa?:
Olin lasten kanssa leikkipuistossa, kun lasten isä soittaa että kävisi kotoa vaatteita. Sanoin, että käy toki, olemme pian tulossa myös kotiin. Sitten sanoo että hän ei mene sinne yksin, vaan sen uuden naisen kanssa. Sanoin, että ei käy, odottakoon autossa. Se on minunkin kotini eikä minun tarvitse sinne laskea ketä en tahdo. Mies vetoi että on hänenkin koti, no on on, yhteinen koti kunnes saan itselleni ja lapsilleni uuden kodin, mutta en minäkään ketään unikaveria raahaisi tuonne, on minulla sen verran tilannetajua.
Tuli tosi paha mieli, että meidän kotona käy ihminen jota en kotiini tahdo. Aivan sama sitten, kun tämä ei enää ole minun kotini.

Muuten oli niin mukava aamu lasten kanssa. Joku asia jos tässä elämässä on pysyvää, niin lapset. Tänään se vaan iski, että minun on oikeasti mielenterveyteni nojalla pakko päästä pian muuttamaan. Ei kai kukaan kestä tällaista tilannetta kovin pitkään?

Pyhä saamattomuus.

Tuntuu etten saa mitään aikaiseksi.
Olen vienyt asuntohakemukset ja odottelen josko loppukesästä pääsisimme muuttamaan jonnekin, pois tästä.
Välillä pakkasin tavaraa hullun lailla ja nyt puran niitä, eihän me voida elää ilman välttämättömyyksiä. Minun tavarat- mitä jätän tänne  lajittelu kuitenkin auttaa jollain asteella.

Rahallisesti edelleen kituutetaan. Jos joku asioista päättävä henkilö voisi tulla töihin, minulla olisi mahdollisuus saada jotain harkinnanvaraista tukea, näin käsitin. Rahattomuus ahdistaa kaiken tämän jälkeen, kun matto on jo vedetty alta.

Lapset ei enää kysele isän perään. Helpotus sinänsä.

Olen niin väsynyt olemaan surullinen. Välillä toivon, etten olisi raskaana, lähtisin vaikka baariin vetämään pään täyteen ja iskisin yhden illan jutun. Tosin, auttaisiko sekään kuin hetkeksi? Olisi vaan mukavaa edes pieni hetki kokea toinen lähellä, olla haluttu ja hyväksytty.

Kesä on tullut, tulisipa se pian mieleenkin. Lapsille saa laittaa kovan suojakertoimen rarvaa, jotta herkkä iho ei palaisi. Oman ihon suojauksen unohdin taas, ja olen ihan palanut kauttaaltani.
Joskus tuntuu etten jaksa edes suihkuun, tänään on pakko jaksaa.

Alkupalat.

Kovin mietin mitä kirjoittaisin, taustatietoja, niin että olisin mahdollisimman anonyymi, kertoen kuitenkin itsestäni jotain niin henkilökohtaista, etten oikein voi kenellekään kasvokkain puhua. Ehkä joskus myöhemmin annan itselleni kasvot, paljastan jotain henkilökohtaista, mutten vielä. Haavat ovat niin auki ja suru niin suuri että kanavoin vaan vihaani, katkeruuttani, kyyneleitäni ja muita tunteitani tähän blogiin. Ja myös sitä onnea, mitä lapseni minulle tuovat.

Olen 25-vuotias, pian kolmen lapsen äiti. Minulla on n. 4- ja 5-vuotiaat lapset, ihanat pienet pojanviikarit. Saan talvella kolmannen lapseni. Tällä kertaa odotan yksin, autan lapseni maailmaan yksin, kasvatan lapseni yksin. Tai lapsemme, mitä tähän kirjoittaisi. Vauvan isä on sama, kuin aikaisempienkin. Nyt hän ei vaan enää jaksakaan. Vauvaa kaivattiin kauan, mietittiin lapsettomuuspoliklinikkaa - sitten hän olikin matkalla ♥. Mieheni (tai pitäisi toki kirjoittaa ex-mieheni..) ei jaksanutkaan enää. Hän lähti muutama viikko sitten, koska ei rakasta minua enää.


Asun lasten kanssa yhteisessä kodissamme, mutta olen yksin. Lapsilla on isää ikävä. Kysyyvät, missä isä on, minun on pakko sanoa "en tiedä". Esikoinen miettii, onko isi mennyt taivaaseen. Totean, että ei ole, siihen lapsi "miksi äiti sitten itket". Pienikin kantaa harteillaan liikaa. Kyyneleet tulevat joskus niin että lapsi näkee. En osaa olla tarpeeksi vahva.

Yritän hoitaa käytännön asioita. Etsin asuntoa, vuokra-asuntojen jonot ovat pitkät. Tuntui että minä en jaksa, menin lastensuojeluun puhumaan. Itkin siellä tunnin ennenkuin sain järkevää sanaa suustani. Pelkäsin että nyt minua aletaan vainoamaan, olen kuullut niin paljon kauhutarinoita lastensuojelusta ja perusteettomista huostaanotoista. Minua kuitenkin ymmärrettiin, tuettiin ja autettiin. Ihana olo.
Sosiaalitoimii etsii nyt apunani asuntoa. Parempi olla.

Päätin että tänä kesänä en tee töitä, minulla on nyt elämässä muutenkin. Menen työvoimatoimistoon, rahaa tulee kuulema ensimmäisen kerran heinäkuussa. Ja taas menen itkemään lastensuojeluun: minulla on lasteni kanssa kirjat vielä samassa osoitteessa kuin lasten isällä, en ole oikeutettu toimeentulotukeen. Apua, miten pärjätään. Laskut kasaantukoot, ihan sama. Saan maksusitoumuksia kauppaan, saanpa edes ruokaa. Otan vastaan kaiken avun mitä saan, kaksin käsin. Pakko oppia nöyrtymään ja hakemaan kuukausittain toimeentulotukea, kunnes elämä helpottaa. Toivottavasti pian minulla ja lapsilla on uusi koti.

Kitkutellaan siis päivästä toiseen. Uskon että itkut helpottavat kun päsisimme muuttamaan. Minä en tahdo jäädä tähän asuntoon, jossa olemme olleet onnellinen perhe. Vai onkohan se ollut kuinka onnellinen, olenko luullut vain? Onko kaikki mieheni puolelta kulissia, jos on, kuinka pitkään niin on ollut? Hänellä on joku uusi, olen nähnytkin omin silmin. Lapsilleen ei kolmeen viikkoon ole antanut kuin kaksi tuntia, kahdessa eri otteessa. Tuntuu niin pahalta.

Hän on hyvä isä, rakastaa lapsiaan. Ja uskon, että on lapsilleen taas isä kunhan asiat alkavat järjestyä. Ehkä hän pakenee tilannetta koska ei itse osaa käsitellä kaikkea, en tiedä.

Yritän kuitenkin löytää onnea arjesta, ja nauttia siitä että sisälläni on uusi ihminen, joka kasvaa ja potkiikin jo vähitellen.

Jospa seuraavan kerran kertoisin jotain arjesta ja muusta, tuntui että aluksi on hyvä pohjustaa tilannetta, jos jou eksyisi lukemaankin. Nyt helpottaa kuitenkin edes se, että hei, minä saan kirjoitettua nämä kipeät asiat tähän.