Alkupalat.

Kovin mietin mitä kirjoittaisin, taustatietoja, niin että olisin mahdollisimman anonyymi, kertoen kuitenkin itsestäni jotain niin henkilökohtaista, etten oikein voi kenellekään kasvokkain puhua. Ehkä joskus myöhemmin annan itselleni kasvot, paljastan jotain henkilökohtaista, mutten vielä. Haavat ovat niin auki ja suru niin suuri että kanavoin vaan vihaani, katkeruuttani, kyyneleitäni ja muita tunteitani tähän blogiin. Ja myös sitä onnea, mitä lapseni minulle tuovat.

Olen 25-vuotias, pian kolmen lapsen äiti. Minulla on n. 4- ja 5-vuotiaat lapset, ihanat pienet pojanviikarit. Saan talvella kolmannen lapseni. Tällä kertaa odotan yksin, autan lapseni maailmaan yksin, kasvatan lapseni yksin. Tai lapsemme, mitä tähän kirjoittaisi. Vauvan isä on sama, kuin aikaisempienkin. Nyt hän ei vaan enää jaksakaan. Vauvaa kaivattiin kauan, mietittiin lapsettomuuspoliklinikkaa - sitten hän olikin matkalla ♥. Mieheni (tai pitäisi toki kirjoittaa ex-mieheni..) ei jaksanutkaan enää. Hän lähti muutama viikko sitten, koska ei rakasta minua enää.


Asun lasten kanssa yhteisessä kodissamme, mutta olen yksin. Lapsilla on isää ikävä. Kysyyvät, missä isä on, minun on pakko sanoa "en tiedä". Esikoinen miettii, onko isi mennyt taivaaseen. Totean, että ei ole, siihen lapsi "miksi äiti sitten itket". Pienikin kantaa harteillaan liikaa. Kyyneleet tulevat joskus niin että lapsi näkee. En osaa olla tarpeeksi vahva.

Yritän hoitaa käytännön asioita. Etsin asuntoa, vuokra-asuntojen jonot ovat pitkät. Tuntui että minä en jaksa, menin lastensuojeluun puhumaan. Itkin siellä tunnin ennenkuin sain järkevää sanaa suustani. Pelkäsin että nyt minua aletaan vainoamaan, olen kuullut niin paljon kauhutarinoita lastensuojelusta ja perusteettomista huostaanotoista. Minua kuitenkin ymmärrettiin, tuettiin ja autettiin. Ihana olo.
Sosiaalitoimii etsii nyt apunani asuntoa. Parempi olla.

Päätin että tänä kesänä en tee töitä, minulla on nyt elämässä muutenkin. Menen työvoimatoimistoon, rahaa tulee kuulema ensimmäisen kerran heinäkuussa. Ja taas menen itkemään lastensuojeluun: minulla on lasteni kanssa kirjat vielä samassa osoitteessa kuin lasten isällä, en ole oikeutettu toimeentulotukeen. Apua, miten pärjätään. Laskut kasaantukoot, ihan sama. Saan maksusitoumuksia kauppaan, saanpa edes ruokaa. Otan vastaan kaiken avun mitä saan, kaksin käsin. Pakko oppia nöyrtymään ja hakemaan kuukausittain toimeentulotukea, kunnes elämä helpottaa. Toivottavasti pian minulla ja lapsilla on uusi koti.

Kitkutellaan siis päivästä toiseen. Uskon että itkut helpottavat kun päsisimme muuttamaan. Minä en tahdo jäädä tähän asuntoon, jossa olemme olleet onnellinen perhe. Vai onkohan se ollut kuinka onnellinen, olenko luullut vain? Onko kaikki mieheni puolelta kulissia, jos on, kuinka pitkään niin on ollut? Hänellä on joku uusi, olen nähnytkin omin silmin. Lapsilleen ei kolmeen viikkoon ole antanut kuin kaksi tuntia, kahdessa eri otteessa. Tuntuu niin pahalta.

Hän on hyvä isä, rakastaa lapsiaan. Ja uskon, että on lapsilleen taas isä kunhan asiat alkavat järjestyä. Ehkä hän pakenee tilannetta koska ei itse osaa käsitellä kaikkea, en tiedä.

Yritän kuitenkin löytää onnea arjesta, ja nauttia siitä että sisälläni on uusi ihminen, joka kasvaa ja potkiikin jo vähitellen.

Jospa seuraavan kerran kertoisin jotain arjesta ja muusta, tuntui että aluksi on hyvä pohjustaa tilannetta, jos jou eksyisi lukemaankin. Nyt helpottaa kuitenkin edes se, että hei, minä saan kirjoitettua nämä kipeät asiat tähän.